Hurme

Sateinen sunnuntai on oivallista aikaa lukea ja kirjoittaa. Nytkin olen tällä viikolla noutanut useamman teoksen kirjastosta, ja muokannut viikonlopun lukupinoa useaan otteeseen. Tällä viikolla odotettu uutuus teos, Hurme, saapui kirjastoon noudettavaksi ja sain sen käsiini. Ainoa enää mikä teoksesta puuttuu on sen uusi tuoksu, joka valitettavasti on jo kadonnut kuljetuksen, muovien ja merkkauksien aikana, jotka kirjastot ymmärrettävästi joutuvat tekemään. Teos ihanasti jälleen kerran ruksittaa myös yhden Helmet-lukuhaaste kohdan, joka on kohta numero 24. Kirja joka on julkaistu vuonna 2021. 

Minulle jäin teoksen lukemisen jälkeen hyvin vertaileva olotila, jota en toivonut. Kuitenkin sisäinen ääneni hieman haluaa nostaa esille Väkiveriset -sarjaa, vaikka tarkoitus ei olekaan verrata näitä kahta sarjaa toisiinsa. Väkiveriset -sarjan teoksista pääset lukemaan #väkiveriset-sarja tai SiniHelminen tunnisteen alta. Hurme aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaverinen sarjan, joka yhdistää kauhua, fantasiaa ja romantiikkaa. Teos on luokiteltu ya-kirjaksi (young adult), joka mielestäni pätee varsin hyvin, kunnes oma mieleni ryhtyi vertailemaan kahta sarjaa keskenään. 

Perustelen äskeistä lausettani näin: Väkiveriset -sarja yhdisteli luovasti romantiikkaa, jännitystä ja Suomalaista mytologiaa. Teos oli suunnattu yläkouluikäisille ja siitä vanhemmille lukijoille. Samoin myös tämän teoksen sisäkannessa lukee. Itse luokittelen tämän teoksen hyvin vahvasti erilaiseen ikähaarukkaan mitä Väkiveriset -sarja on. Hurme on ehdottomasti ya-kirja, mutta onko se yläkouluikäisen kirja? Enkä väitä, että itse teoksen kauhu piirteet tai muut voimakkaat kohtaukset eivät olisi sopivia sen ikäiselle. Ei, siitä ei ole kyse. Vaan mietin enemmän asiaa siltä kannalta, että kokeeko yläasteikäinen lukija ymmärtävänsä teosta. Tästä päästäänkin mukavasti aiheeseen, kuinka paljon erilaisia lukijoita on maailmassa. En kuitenkaan syvenny siihen tämän enempää nyt, koska muuten en pääse ollenkaan kertomaan tästä teoksesta. Halusin kuitenkin antaa ajateltavaa lukijoilleni.

Teoksen päähenkilönä toimii nuori Seela, joka muuttaa enonsa luokse asumaan opintojensa vuoksi. Seela vaikuttaa huippu hyvältä hahmolta jo teoksen ensisivuilta alkaen. Myös Seelan olemus (tyyli) hurmasi minut aivan täysin. Seela käyttää mm maihareita, farkkutakkia ja lilan väristä pikkureppua, ja olen myyty. Myös maininta, että Seela ostaa tavaraa mm. Uffilta, on ihana tarkennus tästä päähahmosta. Seelan näkökulmasta kuvataan hyvin tarkasti ja vahvasti ympärillä olevia asioita ja tapahtumia. Uuden sarjan alkaessa on aina hieman keskityttävä tarkemmin, koska uusia hahmoja tulee paljon. Seelan lisäksi teoksessa seikkailevat hänen enonsa Seppo, Seelan vanhemmat, Halla, Stepa, Kristian, Isla, joihin Seela tutustuu koulussa, sekä Seelan kissa Darth Mau. Lisäksi teoksessa on huiman paljon hahmoja, joilla on hyvin pieni osa itse tarinaa. 

Opintojensa lisäksi Seela auttaa enoaan, Seppoa, hautaustoimiston ylläpitämisessä. Seela ryhtyy yllättäen viettämään enemmän ja enemmän aikaa hautaustoimiston työkeikoilla, mitä hänen on alunperin edes pitänyt. Näiden seurauksien saattelemana alkaa paljastua asioita Seelasta ja hänen enostaan Seposta, kuten muistakin kirjan hahmoista, joita ei aluksi voinut kuvitella. Myös sarjan nimelle, Lujaverinen, selviää teoksen aikana selitys, joka ei tullut minulle yllätyksenä sen jälkeen, kun asioita alkoikin aukenemaan. 

Teos alkaa vahvalla yksisuoraisella juonella, joka edetessään hajoaa sivujuoneksi, josta hajoaakin lisää sivujuonia. Nautin juuri tällaisista sivujuonista, jotka lopulta kuitenkin jollakin tasolla yhdistyvät yhdeksi asiayhteydeksi. Eikä Sini Helminen petä kuvauksellisella tekstillään tälläkään kertaa. Teos on itsessään 324 sivuinen, mutta onneksi ei tarvitse odottaa huippukohtauksia aivan teoksen loppuhetkille saakka, vaan tarinassa alkaa tapahtumaan jo n. sivulta 60 alkaen. Yksi suuri asia minua kaivertaa.. Lujaverinen + Hurme + 324 sivua tarinaa. Millä tavalla teoksen nimi, Hurme, liittyy itse teokseen? Ulkonäöltään teos on upea. Kansikuva ja hurmaava pinkki teksti mustalla pohjalla sopivat teoksen tarinaan hyvin. Samoin sarjan nimi, Lujaverinen, se sopii tarinaan jahka sen on lukenut. Mutta Hurme? Jäikö minulta jotain huomaamatta?

"Raskaat askeleet lähestyvät eteisestä ja lopulta Seppo ilmestyy esiin, ensin pää, hartiat ja sitten laihankuivakka ruumis. Välillä mietin, että harmaine hiuksineen, syvällä päässä pullottavine silmineen ja roikkuvine poskineen Seppo muistuttaa vähän asiakkaitaan. Toisaalta pystyn vielä muistamaan toisenlaisen Sepon: hieman möhömahaisen ja aina mustia sutjautuksia viljelevän. Mutta se olikin ennen kuin Anja lähti ja jätti koko perheyrityksen Sepon niskoille." (Sini Helminen - Hurme, sivu 14)

Olen vieläkin hieman mietteliäs teoksen suhteen, vaikka sain sen luettua jo eilen. Kuitenkin koin, että tarvitsen hetken vetääkseni ikäänkuin happea, ennen kuin ryhdyn kirjoittamaan omaa arviotani tänne blogin puolelle. Odotan mielenkiinnolla millainen sarjasta tulee, koska kyse on kuitenkin itsenäisistä jatko-osista. Teos oli kaikenkaikkiaan hyvä. Hyvin erilainen, ja varmasti sellainen, joka tulee vahvasti jakamaan lukijoitaan "tykkään-en tykkää" -laatikoihin. Itse en oikein suostu vielä kallistumaan kumpaankaan, koska mielestäni teos voisi kaivata toisen lukukerran. Tietenkin kirjaston jonojen vuoksi tämä ei varmaan ole mahdollista aivan lähiaikoina, mutta mahdollisesti ennen kuin seuraava teos ilmestyy? 

Suosittelen ehdottomasti lukemaan teoksen, varsinkin jos on lukenut Väkiveriset -sarjan teokset. On ihana nähdä kirjailijasta niin monenlaisia puolia. Tämä teos antaa vahvan käsityksen, että Sini Helminen kykenee monipuoliseen tekstin tuottamiseen. Eikä mielestäni tämä teos ole "ohi lyönti", ja kirjialijalle voi tehdä hyvää kokeilla hieman erilaisia suuntia. Tarina on vahva, teema on vahva ja itse teos huokuu voimaa. Itse päähenkilö on myös hyvin itsetietoinen sekä päämäärätietoinen, joka mielestäni sitoo hyvin teoksessa huokuvan fantasian ja kauhun yhdeksi tarinaksi. 

Vielä pieni ihana positiivinen söpö asia teoksesta. Jokainen luku oli otsikoitu luvun numeron lisäksi. Rakastan otsikointia, vaikka ei siitä haittaa ole, että luvussa lukee pelkästään "Luku 1". Jotenkin kuitenkin otsikointi nostaa jo hieman ennakkotietoa esille, mitä luvussa on luvassa. Kiteytettynä voimakas teemainen kirja, hyvin kirjoitettu tarina, ja tässä seikkailevat hahmot, mutta en kuitenkaan voi suositella kaikille luettavaksi, koska jopa minulle tuli hieman apea/rauhaton olo toisinaan teosta lukiessa. 

Hurme

Lujaverinen 1

Sini Helminen

sivuja 324

Myllylahti Oy, Espoo 2021

Kirja, jota en halunnut lukea -haaste / Joen baari

Nyt on vihdoin ja viimein aika osallistua tähän haasteeseen. Haasteen nimi on Kirja, jota en halunnut lukea, ja haasteen emäntä on omaa blogiansa Yöpöydän kirjat pitävä Niina. Tämä haaste on jo pitkän aikaa ollut käynnissä, ja minä niin tammikuussa uhosin suorittavani kyseisen tehtävän, että jos sitten ehtisi vaikka toisenkin teoksen lukemaan vielä kyseiseen haasteeseen -ajatuksella, mutta en ole saanut yhtäkään luettua. Kuitenkin luokseni saapui (ei fyysisesti tietenkään, koska kuka tässä nykyhetkessä voisi ketään nähdä, mutta twitter linnun avulla) oivallinen mahdollisuus tarttua teokseen, joka ei käsissäni houkutellut minua, joka ei teemaltaan tai aiheeltaan kiinnostanut minua eikä oikeastaan ollut yhtään sitä mitä yleensä luen. Ensin hieman haasteesta, sitten itse teokseen. 

Ensimmäisen kerran mainitsin haasteen Virheistä parhain -teoksen arviossa lyhyesti. Kirja, jota en halunnut lukea haasteen osallistumisaikaa on yhä jäljellä huomattavasti, nimittäin elokuun loppuun saakka, mutta halusin pitää sanani ja suorittaa sen nyt keväällä ns. "pois alta" (yhden teoksen merkeissä ainakin). Olen myös puhunut paljon, että haluan panostaa laajaan ja moninäköiseen kirjallisuuteen tänä vuonna. Olen lukenut jo sarjakuva teoksia sekä tietokirjan, mutta haluaisin vielä enemmän laajentaa makuani. Tämä teos ei kuitenkaan sitä tee, nimittäin pysymme jälleen sarjakuvateoksessa, vaikkakin totaalisen erilaisessa teoksessa kuin aiemmin.

Twitter on minulle nimenomaan tätä blogia varten. Yritän päivittää sinne paljolti kirjallisuuteen liittyviä twiittejä, mutta jotenkin tuntuu että se aina vain jää. Luen siellä toisaalta paljon kirjallisuuteen liittyviä julkaisuja, ja sieltä sainkin paljon kannustusta vielä yrittämään sarjakuvien kanssa. Sieltä tämäkin teos tarttui matkaani. Sarjakuva nimeltä Joen baari. 

Voin sanoa, että hämmennys oli suuri, kun teoksen luin. Kuitenkin jo ensimmäinen sarjakuva herätti jonkunlaisia tunteita, enimmäkseen niitä negatiivisia (enkä tarkoita tässä inhoa tai muuta vastaavaa teosta kohtaan, vaan ylipäätänsä ahdistuneisuutta, huolta, surua jne.). Joen baari teos ei välttämättä ollut se positiivisin mahdollinen teos, mutta kuitenkin sitä oli jotenkin helpompi lukea kuin Monstress volume one: Awakening:iä. Tämä teos jotenkin hämmensi, mutta siinä oli selkeät raamit, jonka sisällä asiat tapahtui. Joen baari oli se paikka, johon ihmiset, niin tutut kuin tuntemattomat, saapuivat tarinoineen. 

5 erilaista novellimuotoista tarinaa sitoutuvat toisaalta hyvinkin yhteen, ainakin samoja hahmoja seikkailee sarjakuvissa useaan otteeseen. 118 sivua piti sisällään aika.. no "ähkyä" luettavaa, enkä kokenut, että teosta pystyi lukemaan yhdellä kertaa. Itse vaadin kolme kertaa, kun luin sarjakuvia. Näin ollen tarinassa pysyi mukana, ja jaksoi vähän raskaampiakin aiheita. Pääaiheina teoksessa oli yksinäisyys ja ulkopuolisuus, joka nousi vahvasti esille jokaisen tarinan päähenkilössä tavalla tai toisella. 

Voisinko sanoa tarinan olevan hyvä? En käyttäisi tästä teoksesta ilmaisua hyvä. Kuitenkin teos oli lukemisen arvoinen, jo teemojen ja aiheiden suhteen. Se herätti ajattelemaan, jotenkin kummalla tavalla. Itselle tuli kuitenkin hieman surullinen fiilis. En pysty sanomaan, että olisin nauranut teosta lukiessani, vaikka muutamassa kohdassa nousikin pieni hymy huulille. Suurimmaksi osaksi minulla jäi tunne; "mitä tähän nyt sanoisi?". Enkä näin ollen oikein itsekään tiedä oliko teos hyvä vai huono. 

Joen baari

Kertonut Carlos Sampayo

Piirtänyt José Muñoz

Kääntänyt Tarja Härkönen

sivuja 118

Painanut Elopaino Oy Helsingissä -91

Lyhyt arviot: Ikkabog & Filigraanityttö

Huhtikuu, pääsiäinen ja syntymäpäivä ovat pitäneet kiireisenä nyt alkukuukauden. Kuitenkin koko Huhtikuu on vielä auki kaikista suunnitelmista, mikä ei ole yllätys. Nyt on kuitenkin aurinko alkanut piristää ja paistaa melkein jokapäivä, joten nyt on kevät ja mieliala nousussa valon lisääntymisen myötä. Syntymäpäivän kunniaksi päätin kirjoittaa lyhyet arviot kahdesta viime lukemastani teoksesta, jotka ovat Ikkabog - J.K. Rowling sekä Filigraanityttö - Anu Holopainen. 

Käsittelen ensin Anu Holopaisen tämän vuoden teosta Filigraanityttö. Filigraanityttö -teos kertoo nuoren mielen myllerryksistä. Päähenkilönä toimii Enni, joka asuu isänsä, äitinsä ja sisarensa kanssa. Enni on yläasteikäinen nuori, jonka maailma romahtaessa häntä auttaa sormessa oleva filigraanisormus ja hyllyssä istuvat pehmoeläimet, joilla jokaisella on oma paikkansa. Jos järjestys sekoittuu, kokee Enni olevansa haavoittuvainen ja vaarojen vaanivan kaikkia hänen ympärillään. Tällöin auttaa filigraanisormus, jota pyörittämällä Ennin hermot rauhoittuvat jälleen. 

"Pöytäliinan suojissa sormus kiertyi kolmesti oikealle, kolmesti vasemmalle." (Anu Holopainen - Filigraanityttö, sivu 15)

Itselläni oli ennakko-odotuksia teoksesta hyvinkin paljon. Odotin hyvin paljon teokselta, koska olin fiiliksissä teoksen vahvasta teemasta ja ideasta. Kuitenkin teosta lukiessani, se harmistuksekseni ei täyttänyt näitä odotuksia. Muistaakseni minulla kävi vähän samalla tavalla Anu Holopaisen Sydän hengistystä -teoksen parissa, joka on toisaalta harmi. On kuitenkin hauska huomata, että molemmat teokset olivat vahvasti realismiin painoittuvaa kirjallisuutta, joten voi hyvinkin olla, että sellainen vain ei ole minun makuuni. 

Teos oli mukavan lyhyt luettava, vain 139 sivua. Teoksessa oli nostettu Ennin ajatuksia esille tummennetuilla kohdilla, joista kävi selkesti ilmi nuoren tytön mielen myllerryksiä. Ennin mieli on luonnut tällaisen "varoittajan", jonka ajatuksia hän kuuli. Nämä ajatukset vaikuttivat Ennin päätöksiin niin, ettei vaan kenellekään tapahdu mitään pahaa. Yhteenvetona mielestäni teos ei tehnyt vaikutusta. 

Filigraanityttö

Anu Holopainen

sivuja 139

Otava 2021

Lastenkirjallisuus teos Ikkabog on puolestaan hyvin erilainen kirja. En aluksi edes ajatellut, kuinka erilaisia nämä teokset ovat toisistaan, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tästä Ikkabogista. Haluan ne kuitenkin nyt tähän samaan blokkaukseen, koska molemmista on tulossa vain lyhyt arvio. J.K. Rowling on tietenkin monille tunnettu kirjailija, jonka uutuus on vähintäänkin yllättävä. Ikkabog kertoo tarinan valtakunnasta, jonka kuningas on Uuno Urhea. Herkkuja valmistavat leipurit, lihakauppiaat ja juustontekijät, ja kaikkialla elämä on lähes täydellistä. On kuitenkin olemassa pohjoisemmassa karumpi seutu. Sieltä ei kerrota tarinoita, eikä siellä eläminen ole hehkeää. Kuitenkin on eräs taru, joka on kantautunut lapsienkin korviin saakka. Taru Ikkabogista, jolla pelotellaan lapsia. Taru, jonka olemassa oloon ei jokainen uskonut. Nyt kuitenkin näyttää silti, että Ikkabog voisi kuin voisikin olla olemassa. 

""On hänelle aivan oikein, jos miekka on hukkunut ikuisiksi ajoiksi", Raukee sanoi jo vyötäisiään myöten suossa." (J.K. Rowling - Ikkabog, sivu 73)

Minusta on ihana, että tämän tarinan tausta on tuotu esille alkupuheessa. Esipuheessa kerrotaan runsaasti siitä, kuinka kirjailija on luonut tarinaa ja halunnut ottaa siihen mukaan lukuisia lapsia. Näiden lasten teokset ovat esillä teoksen sivulla kuvittamassa tarinaa. Lyhyet luvut ovat tyypillisiä lastenkirjallisuuden piirteitä, mutta niiden lukeminen ei haitannut yhtään. Itse tarina vei mukanaan. 

Ensi sivuilta lähtien teoksesta tuli mieleen lasten iltasatukirja. Yksinkertaisesti selitetyt asiat ovat lapsiystävällisiä, vaikka jotkin aiheet olivatkin hyvin vaikeita. Tarinassa ei ole pelätty nostaa esille synkkiäkin tunteita, mutta kirjailija on hienosti saanut ne kirjoitettua lapsille ymmärrettävään muotoon. Lastenkirjaksi teos on hyvin erilainen, vaikka fyysisesti se täyttää kaikki lastenkirjan piirteet. Tarinassa nostetaan esille hyvin paljon tärkeitä asioita ja piirteitä, kuten ahneus, ilkeys ja itsekkyys. Nämä kuitenkin saavat kyytiä, ja kaiken kaikkiaan teoksessa vallitsee lämmin ja ystävällinen ympäristö. 

Ikkabog-teos myös ruksittaa yhden kohdan lisää Helmet-lukuhaasteesta. Teoksessa meinaan syödään herkkuja, oikein kunnolla! Kohta numero 21. Kirjassa syödään herkkuja.

Ikkabog

englanninkielinen alkuteos Ickabog (ilmestyi 2020)

J.K. Rowling

sivuja 340

suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Tammi 2020, Helsinki

Yksi meistä on seuraava

Bayviewin maisemat kutsuvat lukijat mukaansa uudenlaisen itsenäisen teoksen pariin. Yksi meistä on seuraava -teos käsittelee tuttuja hahmoja aikaisemmasta Karen M. McManuksen teoksesta, mutta on kuitenkin itsenäinen jatko-osa. Aikaisemman, Yksi meistä valehtelee, teoksen hyytyvä juorusivuston aiheuttamat seuraukset alkavat olemaan parantuneita, ja elämä jatkuneen hyvin eteenpäin. Vanhat tutut hahmot, Nate ja Bronwyn sekä Addy ja Cooper, vierailevat kaikki tässäkin teoksessa, ja heidän elämästään paljastuu muutamia mukavia yksityiskohtia, jotka kuvaavat heidän jatkaneen elämäänsä eteenpäin. 

Yksi meistä on seuraava esittelee meille kuitenkin kolme uutta hahmo, teoksen pääkertojat: Phoeben, Knoxin ja Maeven. Heidät esitellään välittömästi ensimmäisten sivujen aikana, kuvataan heidän välisensä suhteensa ja esitellään kahvila, Café Contigo. Café Contigo on päähenkilöille tärkeä ydinpaikka, jossa vieraillaan tarinan aikana useampanakin kertana. Kahvilan kuvauksesta on saatu kotoisan oloinen ja viihtyisä. Nopeasti teoksen alussa selviää myös yhteys Maeven ja Bronwynin välillä. He ovat siskokset, jonka vuoksi myös Bronwyn kuulee osansa Bayviewn tapahtumista. 

"Pudistan päätäni, ja Know nousee seisomaan ja pudistelee muruja harmaan lempihupparinsa rintamuksesta. »Ei kiitos, mutta pakko mennä vessaan», hän sanoo. »Voitko pitää paikkaani, Maeve?»" (Karen M. McManus - Yksi meistä on seuraava, sivu 19)

Phoebe, Knox ja Maeve törmäävät elävään perintöön aikaisemmista Bayviewn tapahtumista, johon tällä kertaa vedetään mukaan koko koulu. Yksi tekstiviesti muuttaa kaiken, ja peli voi alkaa. Tässä pelissä ei kuitenkaan pelata ihan millä tahansa panoksilla, vaan totuuksilla ja tehtävillä. Tärkeimmäksi säännöksi koululaiset huomaavat pian, että aina on syytä valita tehtävä. Aina. Totuuden ja tehtävän pelinvetäjä pysyy piilossa nimimerkin takana, josta hallitsee muiden elämän piiloteltuja salaisuuksia. Phoebe, Knox ja Maeve tuntuvat ottavan kovimmat iskut kohdilleen, mutta mistä tässä on oikeasti kyse? Ja kuka lopulta selvittää ratkaisun?

Aivan herkullinen teos, jota en meinannut malttaa laskea käsistäni. 362 sivua lukee aika mukavasti muutamalla lukukerralla, joten teos tuntui sopivan kokoiselta. Ensimmäiset 100 sivua käsitteli paljon aikaisemman teoksen hahmojen tarinan jatkumoita, ja päähenkilöiden esittelyä. Olin ihastunut Nate-hahmoon jo ensimmäisessä teoksessa, ja olen niin iloinen, että häntä oli tuotu tässä yllättävänkin paljon esille. Teos sisältää myös hieman rohkeampaa ja tarkempaa kuvailua minun makuuni, mitä ensimmäinen teos antoi. Juonenkäänteitä on reilusti, ja ne ovat mukavan vaihtelevia. Teoksessa on monia sivujuonia, joiden määrästä voi hieman jopa sanoa hämmentyneen. 

"Mutta suudella se poika kyllä osaa. Kun hän tyrkkää minut takanamme olevaa paalua vasten, kaikki kireys hulmahtaa minusta, ja sen korvaa huumaava odotuksen sähinä. Kiedon toisen käsivarren hänen kaulaansa ja yritän kiskoa hänet alas minun korkeudelleni, toinen käsi puolestaan hypistelee hänen farkkujensa vyötärönauhaa. Sitten jalkani osuu johonkin, mikä kimpoaa ruohikolla, ja kuulen ärsyttävän viestin merkkiäänen." (Karen M. McManus - Yksi meistä on seuraava, sivu 36)

Teosta kuvaillaan kaikkien kolmen päähenkilön näkökulmista. Näistä päähenkilöistä mieluisin minulle oli Knox. En hyppää toiseen kelkkaan, vaan pysyn vastakkaisessa sukupuolessa siis. Mielestäni Knox on hyvin kuvailtu ja onnistunut hahmo, samoin Maeve. Phoebe oli minulle hieman mysteeri, mutta kuitenkin ymmärrän teoksen luettuani, millainen hän on. Tätä teosta voisi luokitella rikosmysteeriksi, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Rakastan teoksia, jossa on vähän mysteereitä. Olen myös iloinen, että teosta ei ollut eroteltu liian suuresti aikaisemmastaan, vaan samankaltaiset piirteet säilyivät. 

Helmet-lukuhaaste on käynnissä, ja saan jälleen tällä teoksella ruksitettua yhden kohdan siitä ylitse. Kohta numero 4. Kirjan nimessä on numero. Tämä kohta olisi myös sopinut aiempaan teokseen, mutta sain sen toisen kohdan ympärille, joten saan täten myös tämän teoksen yhdistetty Helmet-lukuhaasteeseen. Karen M. McManuksella olisi vielä yksi teos, joka on Kaksi voi säilyttää salaisuuden, jos toinen heistä on kuollut. En ole vielä päättänyt luenko kyseisen teoksen, mutta houkutus on suuri.

Yksi meistä on seuraava

englanninkielinen alkuteos One of Us Is Next

Karen M. McManus

sivuja 362

suomentanut Inka Parpola

WSOY 2020, Helsinki

Yksi meistä valehtelee

Kuinka pitkälle onkaan ihminen valmis menemään pitääkseen salaisuuden? Karen M. McManus nostaa esille nuortenkirjallisuudessa teoksen, joka käsittelee salaisuuksien pitämistä. Yksi meistä valehtelee kertoo viidestä nuoresta, jotka sattumuksen seurauksena joutuvat samaan jälki-istuntoon. Kuitenkin vain neljä heistä selviää elossa tuosta tunnista, ja nämä neljä tempaantuvat mukaan koulutoverinsa kuolemaan ja sen tutkimuksiin. Nopeasti käy ilmi, että kuolemassa on monia piiloteltavia asioita, eikä kuolema enää vaikutakaan onnettomuudelta.

Teoksen neljä päähenkilöä, Bronwyn, Nate, Cooper ja Addy, päätyvät samaan jälki-istuntoon sattumuksen seurauksena. Jokainen heistä kuvaa nuorten maailman erilaisia persoonallisuuksia. Cooper on koulun tunnettu baseball tähti, jolla asiat tuntuvat olevan hallinnassa. Bronwyn on kiltti ja hyväntahtoinen sääntöjen noudattaja. Nate on jälki-istunto ryhmäläisten paha poika, joka on ottanut ensiaskelia rikosuralla. Ja puolestaan Addy on täydellisen elämänsä keskipisteessä. Hän on koulun tanssiaisprinsessa. Näiden neljän lisäksi jälki-istunnossa on Simon. Simon tuntuu tietävän yhtä sun toista koulutovereistaan. Hän julkaiseekin luomallaan pahamaineisella juorupalstalla salaisuuksia muista koulutovereista. 

"»Sama täällä», Cooper ilmoittaa venyttelevällä etelävaltioiden korostuksellaan. Hän ja Addy vilkaisevat toisiaan yllättyneinä. En käsitä, miten tämä saattaa olla heille uutinen, sillä he kuuluvat samaan porukkaan. Ehkä übersuosituilla tyypeillä on parempaakin puhuttavaa kuin epäreilut jälki-istunnot." (Yksi meistä valehtelee - Karen M.McManus, sivu 12)

Jälki-istunnon päätyttyä tapahtumat saavat uusia juonenkäänteitä, kun jokainen päähahmo yrittää pitää omaa elämäänsä raiteellaan niin, etteivät asiat alkaisi luhistumaan käsistä. Tämä tekeekin juonesta erityisen mielenkiintoisen, koska mitä juoni tuo tullessaan.. sitä ei osannut arvata. On myös mahtavaa, että teoksessa on kuvattu jokaisen neljän päähenkilön näkökulmia, ja jokainen luku vaihtaakin kertojaa. Siihen tottui yllättävän nopeasti, eikä se lopulta häirinnyt enää lukemista. 

Ensi ajatukseni teoksesta olivat monenlaiset. Olisin odottanut jälki-istunnon kestävän pidempään teoksessa, mutta siinä keskityttiinkin enemmän tämän jälkeisiin tapahtumiin, jotka lopulta houkuttelivat minut lukemaan teoksen melkein yhdellä kerralla. Teoksessa alkoi yllättäen tapahtua hyvin nopeasti, ja juonipaljastuksia tuli hyvällä tahdilla. Myöskin kirjailija oli hienosti osannut jättää jokaisesta paljastuksesta hieman kertomatta, jotta lukujännitys säilyi loppuun saakka. 

"Niin saattaa käydä, luulisin, jopa elämän pahimman viikon aikana. Päälle kasautuu kammottavia, maailmaaromauttavia asioita, kunnes sitä miltei tukehtuu niihin, ja sitten - se vain päättyy. Eikä mitään muuta tapahdu, joten sitä alkaa rentoutua ja kuvitella, että on jo selvillä vesillä." (Yksi meistä valehtelee - Karen M.McManus, sivu 134)

Tarinan edetessä myös päähenkilöt joutuvat alkamaan paljastamaan läheisimmilleen salaisuuksiaan, jotka saavat erilaisia vastaanottoja ja lähentävät neljää kaverusta entisestään. Pidin jokaisesta hahmosta hyvin paljon, mutta mielestäni Nate oli todella hienosti luotu. Jotenkin pahanpojan imago oli teokseen luotu todella hyvin, ja syventyi selkeästi tarinan edetessä. Myös Bronwyn-hahmo teki vaikutuksen tiedoillaan sekä järjestelmällisyydellään. 

Teoksessa oli yksi erikoinen piirre, jonka huomasin lukiessa. Teoksen mieshahmot (pää- sekä sivuhahmot) olivat luotu hyvin vahvoiksi "pahoiksi pojiksi". Oli myös naishahmoille luotu vahvoja kuvauksia ja tunteita, mutta jotenkin tuntui että mieshahmojen piirteissä oli korostettu vahvasti negatiivisia asioita. Jotenkin teoksessa oli vahvaa epätasapainoa miesten ja naisten eroissa. Kuitenkin olen tyytyväinen, että löysin teoksen, joka viihdytti minua aivan loppusanoihin saakka. Enkä osannut arvata, kuinka teoksessa lopulta käy. 

Vuoden 2021 Helmet-lukuhaaste on julkaistu, josta olen puhunutkin jo muutamaan otteeseen. Sen suorittamista pääsee seuraamaan uudelta sivulta Helmet 2021. Valitsin tosiaan pienen, 25 kohdan haasteen, koska minulla tuli kuitenkin vähän peruutusvaihde silmään 50 kohdan haasteen suhteen. Nyt kuitenkin saan jälleen kohdan ruksitettua Helmet-lukuhaasteesta. (Numero 14. Jännityskirja tai dekkari: Yksi meistä valehtelee by Karen M.McManus)

Yksi meistä valehtelee

Karen M. McManus

sivuja 358

suomentanut Inka Parpola

WSOY 2018, Helsinki

Rules for Vanishing

Jostain kumman syystä kirjapino vain kasvaa ja kasvaa, ja lukemista riittäisi kokopäivä työksi asti. Tässä Helmikuussa olen väläyttänyt monipuolisuutta lukemissani teoksissa, joten päätin, että julkaisen vielä yhden teoksen tämän kuukauden lopuksi. Käännöskirjallisuudessa on omat ihanat asiansa, mutta toisinaan on vain aivan mahtavaa lukea teos omalla alkuperäiskielellään. Tässäkin tapauksessa käsiini osui Rules for Vanishing, joka osoittautui todella hyväksi kauhukirjallisuus teokseksi. Jotenkin siis sorruin kauhukirjallisuuteen, jälleen.

"Until now." (Rules for Vanishing - Kate Alice Marshall, page 31)

Teoksen kansi ja olemus puhutteli minua ensimmäisenä, jonka vuoksi se oikeastaan tarttuikin mukaani kirjastosta. Tumman puhuva, mutta houkutteleva kansikuva sekä lyhyt ja pelkistetty takakansi teksti sai minut lukijana haluamaan tietää, kuinka tässä oikeasti tulee käymään. Teos myös piti sisällään yllättävän piirteen lukujen ulkomuodoista. Teosta ei ollut kuvattu pelkästään yhtenä näkökulmaisena tarinana, vaan teos piti sisällään sidotun kansion tiedostoja, joita olivat erillaiset tesktiviestit, kuvattu videomateriaali, haastattelut ja tietenkin itse Saran written testimony eli hänen kirjallinen kuvauksensa tapahtumista. 

Päähenkilönä Saran voi ajatella itsenäiseksi selviytyjäksi, joskaan ei siinä parhaimmassa ilmauksessa. Sara taistelee ikään kuin itse maailmaa vastaan, ja tarinan aikana selviääkin hyvin nopeasti syitä, mistä tämä johtuu. Päähenkilö kuitenkin kasvaa ihmisenä tarinan edetessä, samoin kun hänen mukaansa tempautuneet sivuhahmotkin. Sivuhahmoja teoksessa riittää. Toisilla on selkeästi suurempi rooli, mutta jokaisen taustoja tuodaan mukavasti esille. Varsinkin niiltä osin, jotka vaikuttavat Saraan ja tämän kadonneeseen sisareen Beccaan. Sisarusten, Beccan ja Saran, suhde on myös hyvin kiehotovalla tavalla tuotu esille, ja kirjailija on hyvin kuvannut heidän läheisyyttään toisiinsa sekä kaveriporukkaan, joka teoksessa on.

Itse teos kulkee samoja polkuja, kun monet jännitys- ja kauhuteokset. Asioiden esitteleminen, tutkiminen ja päätöksen tekeminen, jonka jälkeen seuraa kasa kauheita tapahtumia, jotka vaikuttavat teoksen hahmoihin. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt, että näinkin pitkässä teoksessa (393 sivua) oli vain muutama luku keskellä teosta, joiden lukeminen tuntui hitaammalta. Kauhuelementtejä tuotiin teoksessa loistavasti esille, ja loppua kohden teos sai myös psykologisia kauhunpiirteitä, joista en itse nauttinut. En voisi kuvitella ikinä lukevani mitään psykologista kauhuteosta. 

Epäröin teoksen kanssa aluksi, en kuitenkaan kauhun vuoksi, vaan kielen vuoksi. Englannin kielinen kirjallisuus on lumoavaa. Pidän ilmaisutyyleistä paljon, ja joitakin asioita ei vain saa käännettyä niin kauniisti vieraalle kielelle. Ajattelin, että väsyisin lukemaan englanniksi, koska en ole pitkään aikaan tätä tehnyt. Kuitenkin teos vei mukanaan, ja toi uusia jännityspiirteitä edetessään, että en lopulta edes huomannut lukevani vieraskielistä teosta. Pitää jatkossakin lukea enemmän englanniksi. 

"The game. Lucy Gallows. And Wednesday is the anniversary. It doesn't take a genius. I'd probably blame me, too." (Rules for Vanishing - Kate Alice Marshall, page 15)

Uskoisin, että teos sopii kauhu- ja fantasikirjallisuudesta nauttivalle lukijalle. Myös tämä mysteeri, joka lymyilee teoksessa kokoajan; "kuka on Lucy?", "mikä on peli, jota hän pelaa?", "onko hän elossa?", huokuttelee lukemaan teoksen loppuun saakka. Suosittelen kuitenkin lukemaan teoksen alkuperäisellä, englannin kielellä, koska käännösteoksena... mm en uskoisi tarinan toimivan niin hyvin. 

Kate Alice Marshall - Rules for Vanishing teos sopii myös Helmet-lukuhaasteeseen. Itse vedän yli kohdan 3. kirjassa on kaveriporukka. Teos kyllä menisi ehkä myös hieman muihinkin kohtiin, mutta minulla on jo muitakin teoksia mielessä tuohon haasteeseen. Olen myös tyytyväinen, että olen nyt ottanut haasteesta otteen ja luen oikeasti teoksia sen mukaisesti. Nyt voin kyllä myöntää, että tämän vuoden haastekohdat ovat yhä minulle mieleen enemmän kuin aikaisempina vuosina.

Rules for Vanishing

Kate Alice Marshall

sivuja 393

Walker Books

Tunnetko enneatyyppisi?

"Tämän oppaan testit, tehtävät ja havainnollistavat kaaviot auttavat tunnistamaan itselle tyypillisiä reagoimis- ja toimintatapoja, ja sitä kautta määrittämään mihin yhdeksästä päätyypistä itse kuulut." (Tunnetko enneatyyppisi? - Liz Carver ja Josh Green, kirjan takakansi)

Välillä on mukavaa vaihtelua tarttua tietokirjallisuuteen, ja kasvattaa omaa tietämystään. Enneagrammi tuli omaa tietouteeni jo muutama vuosi takaperin, kun luin ensimmäisen teoksen siihen liittyen. Teos oli muistaakseni Russ Hudsonin -teos, jossa oli kuvailtu hyvin laajasti enneagrammin periaattetta sekä kaikkia 9 tyyppiä. Tämän teoksen ovat luoneet yhdessä Liz Carver ja Josh Green. Uskoisin, että moni käsittelee tätä kyseistä aihetta, ja tekee siitä teoksia, koska tuntuu että monilla ihmisillä nykyään on näkemys erilaisista persoonallisuustyypeistä. Tämäkin teos kertoo juuri niistä. 

Minun taustani tähän persoonallisuustyyppien tutkimiseen on ollut hyvinkin yksinkertainen; olen etsinyt syytä, miksi olen kuka olen. Eikö kaikki etsi? Enneagrammin avulla löytää hyvin omia vahvuuksia ja kehittämisen kohteita, kun ymmärtää ja hyväksyy, ettei yksi persoonallisuustyyppi ole mikään leima otsassa. Jokainen saa uskoa elämässään mihin haluaa, joten miksi ei uskoisi persoonallisuustyyppeihin? Enneagrammin ajatuksena on, että jokainen ihminen olisi jokin yhdeksästä persoonallisuustyypistä. Kaikki eivät välttämättä yhtä selkeästi, mutta kuitenkin jokaisella olisi yksi ydin persoonallisuus, joka ohjaisi ihmisen toimintaa. Tämä tyyppi myös hajoaisi kahteen muuhun persoonallisuustyyppiin, näin ollen joko eheyttäen tai hajottaen omaa persoonallisuustyyppiä. Eikö kuullosta aika loogiselta?

"Yksikään persoonallisuustyyppi ei ole toista parempi, ja päätyyppiä täydentävät monet tarkentavat tulkinnat, joihin kirjassa myös tutustutaan." (Tunnetko enneatyyppisi? - Liz Carver ja Josh Green, kirjan takakansi)

Käsittelen ensin nyt teosta kirjana; esineenä, jota pidetään kädessä. 175 sivua tekstiä, jota on täydennetty väreillä, kuvilla, kaavioilla ja huomautuksilla, pitää sisällään kattavan tarkkaa tietoa. Teos on kasattu hyvin yksinkertaiseksi, joten ensikertalaisenkin on helppo tarttua siihen vaivatta. Aluksi kerrotaan enneagrammista, siihen liittyvistä seikoista, kuten väreistä. Tämän jälkeen jokaista persoonallisuustyyppiä käsitellään omissa luvuissaan (1-9), ja teoksen lopussa on saatesanoja ja hakemisto, joiden avulla teoksen sivujen välillä on helppo liikkua. 

Lyhykäisyydessään teos on onnistunut. Tietokirjallisuudesta on aina hyvin vaikea muodostaa sellaista käsitystä, että vain tämän blogitekstin perusteella lukijan olisi helppo ymmärtää kyseinen teos. Itse kuitenkin koen tämän olleen hyvin kirjoitettua tekstiä, jota oli helppo ja mukava lukea. Teoksessa käytetyt ilmaukset olivat helppoja ymmärtää, ja asioita on avattu riittävästi. Enneagrammi kaavio toistetaan usealla sivulla, joten myöskään ei aina tarvitse palata teoksen alkuun lukemaan sitä. 

Minulla oli jo ennestään käsitys, mikä tyyppi olen. Joten aloitinkin itse teoksen lukemisen oman tyyppini esittelyn lukemisella, jonka aikana vain nyökkäilin olevani samaa mieltä asioiden kanssa. Ryhdyin kuitenkin mielenkiinnon ohjaamana lukemaan myös muuten teosta, varsinkin muita tyyppejä, jolloin sain teoksesta aivan erilaisen näkemyksen. Teosta voi käyttää myös välineenä tutustua erilaisiin persoonallisuuksiin, ja niiden ymmärtämiseen. On helppoa ajatella, että oma toimintatapa on ainoa tapa, mutta kuten teoksessa huomataan, jokaisella persoonallisuustyypillä on omanlaisensa tapa toimia. Jos ajatellaan, kuinka paljon ihmisiä maailmassa on, voi huomata, että on myös niin monta tapaa toimia. Ja jokaisen tapa on oikein. Miten jokaisen oma persoonallisuustyyppi vain reagoi, jonkun muun valitsemaan toimintatapaan, on se ydin. 

Tunnetko enneatyyppisi? on siis monella tapaa hyödyllinen teos. Se ei ole vain itsetutkiskelua varten, vaan myös hyvä luettava, jos haluaa ymmärtää muiden tapaa toimia. Uskon jokaisen, joka teoksen haluaa lukea, ryhtyvän ajattelemaan millaisia tyyppejä lähimmäiset perheenjäsenet ja ystävät ovat? Miten he reagoivat tai käyttäytyvät tietynlaisessa tilanteessa? Näitä asioita voi pohtia yhdessä teoksen kanssa. Se ei anna vastauksia jokaiseen esillä olevaan kysymykseen, mutta voi antaa aihetta pohtia asiaa ja tarpeen vaatien; toimimaan. 

Tunnetko enneatyyppisi?

Enneagrammin avulla parempaan itsetuntemukseen

Liz Carver & Josh Green

sivuja 175

suomentanut Sini Linteri

Kustantamo S&S Helsinki 2020