J.R Ward on tällä kertaa yllättänyt ja jatkanut Mustan Tikarin Veljeskunta -kirja sarjaa siihen liittyvällä jatko-osalla. Mustan Tikarin Perintö jatkaa veljeskunnasta kertomusta, mutta eri kantilta. Mustan Tikarin Perintö kertoo tarkemmin uuteen koulutusohjelmaan osallistujista, ja jättää soturit ja heidän shellanit elämään rauhassa kartanossa, kuitenkin niin että heistäkin kerrotaan kirjan edetessä.
Mustan tikarin Perintö aloittaa ikäänkuin "uuden" sarjan, joka jatkaa tyypillistä J.R Wardin tapaista tarinan kerrontaa. Juoni nousee korkeuksiinsa samalla kun uusia juonia syntyy ja uusia hahmoja oppii tuntemaan. Kirjoitustapa on yhäkin saman kova ja kannatteleva, kuin aiemmin. En ole siis yhtään pettynyt kirjaan."Vampyyrien kuninkaan lähimmän neuvonantajan tytär Paradise haluaa paeta aristokraattisen nuoren naisen elämää. Hän aloittaa Mustan tikarin veljeskunnan koulutusohjelman, vaikka päätös ei kaikkia miellytä. Hän haluaa oppia pitämään puolensa ja ajattelemaan omilla aivoillaan. Suunnitelma on hyvä, mutta pian Paradise joutuu heräämään karuun todellisuuteen. Koulutus osoittautuu äärettömän rankaksi, ja toiset kokelaat ovat enemmän vihollisia kuin liittolaisia. Asiaa ei auta se, että koulutuksesta vastuussa oleva Butch O'Nealilla, eli Dhestroyerilla, vaikuttaa olevan yksityiselämässään pahoja ongelmia.
Kaiken huipuksi Paradise rakastuu toiseen koulutettavaan. Creag on pelkkä siviili, jota Paradisen isä ei ikinä hyväksyisi. Craeg on kuitenkin kaikkea, mitä Paradise mieheltä haluaa. Kun väkivalta uhkaa repiä hajalle koko koulutusohjelman ja samalla eroottinen jännite Craegin ja Paradisen välillä kasvaa, Paradise joutuu kovalle koetukselle. Löytääkö hän itsestään voimaa toimia oman päänsä ja sydämensä mukaan - niin työssä kuin vapaa-ajalla?" (kirjan takakansi)
Kirjan 400 sivua säväyttävät jälleen kerran. Jos on lukenut Mustan tikarin veljeskuntaa, niin tietää jo automaattisesti kuinka kirja etenee. Kirjan juoni jatkaa samankaltaista kulkuaan kuin jokaisessa aiemmassa kirjassa. Huomaan hyvin, että kaikkien kirjojen lukijana ei enää niinkään keskity itse juonen peruskohteisiin, ne ovat jo niin peruskauraa. Enemmän keskityn mitä eroa kirjalla oli aikaisempaan verraten, ja millaisia hahmoja ja näiden päiden sisäisiä maailmoja kirja sisältää.
Kirjan takakansi antaa selvästi odottaa hieman enemmän, mitä kirja kuitenkaan ei ollut. Kirja on hyvä tarinansa puitteissa, mutta kirja on vain 400sivua pitkä. Jos ajattelee Mustan tikarin veljeskunta kirjoja, jotka ovat pidentyneet loppua kohden, kuitenkaan yhdessäkän niissä ei ole kiirehditty. Mielestäni Verisuudelma -kirjan 400sivua piti sisällään hyvin hitaasti ja pitkästi kuvailtuja sivuja, ja toisaalta hyvin kiirehdittyä tarinaa. En osaa sanoa kummasta pidin enemmän, mutta voisin sanoa hitaudessa on etunsa. Esimerkiksi (alla) koulutukseen hakijoiden kuvaukset sekä koulutuksen alku on kuvattu todella rauhallisesti ja hyvin, mutta ehkä kirjan loppua on lyhennetty. En tiedä minulle vain tuli sellainen tunne..
"Seuraavana iltana Paradise hyppäsi koulubussiin.
Tavallaan.
Niin sanottuja busseja oli itse asiassa kaksi, ja kumpaankin mahtui noin kolmekymmentä matkustajaa, mutta sen lisäksi yhtäläisyyksiä tuttuun keltaiseen bussiin ei juuri ollut. Ajoneuvot, joilla Veljeskunta tuli hakemaan koulutusohjelman kandidaatteja, olivat kuin White House Down -elokuvasta. Ne olivat läpikotaisin mustia, niissä oli paksut, tummennetut ja epäilemättä myös luodinkestävät ikkunat, niiden renkaat olivat kuin lumiaurat ja niiden keula muistutti tyrannosaurus rexin irvistystä.
Paradise oli muiden kandidaattien tavoin dematerialisoitunut Caldwellin lähiöiden länsipuolella olevalle autiolle maakaistaleelle. Hänen isänsä oli halunnut tulla hänen mukanaan, mutta hänestä oli tuntunut tärkeältä aloittaa koulutus samalla tyylillä, jolla hän aikoi jatkaakin. Tämä oli itsenäinen päätös: hänen oli toimittava samalla tavalla kuin muidenkin - ja hän oli aika varma, että kukaan muu ei tulisi esiliinan saattelemana. (Luku 4, sivu 47)
Mielestäni kirjassa lukijalle jäi myös liikaa asioita, jotka paljastuivat yhtä tai toista reittiä. Eikä oikeastaan kirjaan jäänyt hirveästi uusia juonen käänteitä, vaan tietää mitä seuraava kirja tulee pitämään sisällä, jos sattuu tietää ketä siinä on pääosissa. Jokaisen kirjan päähenkilö (tässä Paradise) tulee yhäkin todella hyvin esille.
Minusta Mustan tikarin veljeskuntalainen Butch jäi vähän pimentoon. Tietenkin tässä kirjassa kerrottiin hänen rakkaastaan, Marissasta. Kuitenkaan kumpaakaan ei sen erikoisemmin selitelty tai kerrottu, odotus selvästi oli, että lukija tiesi hahmot jo valmiiksi. Mustan tikarin veljeskunta sarja on kyllä luettava aika ensimmäisestä kirjasta lähtien, mutta itse en nähnyt sitä välttämättömäksi ennen tämän kirjan lukemista. Mustan tikarin perintö -sarja keskittyy selvästi suurimmilta osin uusiin hahmoihkn, joten muiden hahmojen tausta tulee olla tiedossa.
Mielestäni kirjan vahvuuksia on yhäkin kirjan loppu, joka nitoo tarinan täydellisesti rusettiin. Onpas nyt hienosti selitetty: pidän siis kirjan loppusanoista. Ne osuvat aina nappiinsa ja saavat lukijan ihailemaan kirjailijan taitoa luoda mielenkiintoisia ja vahvoja hahmoja.
Luulen kuitenkin J.R.Wardin jakavan mielipiteitä paljonkin. Kirjoissa on niin paljon samaa, että jos saman juonen lukeminen erilaisien hahmojen ja tapahtumien kautta tökkii, voi kirjat olla tylsiä ja samaa toistavia. Itse olen rakastunut tekstiin ja hahmoihin, joten lukisin vaikka kirjeitä jos näin olisi! Tulen siis ostamaan tämän sarjan kirjat hyllyyni koristamaan jo keräämiäni teoksia.
Englanninkielinen alkuteos: Blood Kiss
Kirjailija: J.R.Ward
Julkaisuvuosi: 2015
Tällä hetkellä minulla on yhäkin kesken Fifty Shades:in toinen kirja, joten sitä luen sekä aloitin juuri Yön talon ( P.C.Cast & Kristen Cast) viimeisen kirjan. Senkin eteneminen on ollut hidasta. Nyt on muuten päivitetty "luetut" kohta blogista - vihdoin!
- Petra
